Is the vampyric sucking of peoples blood radical behaviour?

Tunsin hänen hengityksensä niskassani. Tiesin, että en olisi saanut päästää häntä siihen asemaan. Hän oli kietonut kätensä ympärilleni ja me katsoimme hiljaa ikkunasta ulos. Pidätin hengitystäni enkä uskaltanut liikauttaa katsettani kaukana häämöttävistä keskikaupungin valoista. Hän ei sanonut mitään, tuntui kuin hän olisi tahallaan jouduttanut minut niin kiusalliseen asemaan. Oli pimeää ja ainoa valo huoneessa oli hänen työpöytänsä lampun pehmeä kajo.

Ennen kuin ehdin tajutakkaan, hän oli ottanut kiinni ranteestani ja paiskannut minut seinään. Henkäisin kuuluvasti ja tunsin, kuinka hän puristi rannettani ja katsoi syvälle silmiini. Hän hymyili viekkaasti, kuten kissoilla on tapana, ja nojautui lähemmäs. Auoin suutani kuin sanoakseni jotain, mutta mieleeni ei tullut mitään. Ei. Älä. En saa. Kaikki ne tuntuivat merkityksettömiltä. Halusinko tätä? Hän nojautui entistä lähemmäs edelleen tuo sama viekoitteleva hymy huulillaan. Hän kumartui kaulalleni. Suljin silmäni hetkeksi samalla peläten ja odottaen. Hänen hengityksensä oli kaulallani, kiipesi sitä ylöspäin lähemmäs korvaa. Nielaisin ja katsoin hänen seinällään roikkuvaa muotokuvaa ja näin hänen ylvään olemuksensa paistavan maalatun hahmon katseesta.

Tunsin, kuinka minut riuhtaistiin irti seinästä, joka oli ollut niin tuttu ja turvallinen. Me tanssimme. En hallinnut itseäni vaan annoin tunteen viedä.

Askel.
Askel.
Pyörähdys, taivutus, käännös.

En tuntenut enää maata jalkojeni alla. Katsoin häntä suoraan silmiin ja näin, kuinka hän nautti tilanteesta. Hän nautti muiden katselemisesta, varsinkin kun hän tiesi pystyvänsä vaikuttamaan heihin. Minä tiesin tämän hyvin, mutta hän oli aivan liian hyvä tanssija. Nojauduin lähemmäksi häntä ja tein elämäni nopeimman askelsarjan hänen syleilyynsä. Tunsin hänen käsiensä sulkeutuvan ympärilleni. Henkäisin ja silmäni suurenivat. Samalla koin ymmärryksen: jos haluaa leikkiä kissan kanssa, pitää itsekin muuttua kissaksi. Kierähdin ketterästi hänen otteestaan ja katsoin häntä silmiin samalla kissamaisella virneellä. Tämä selvästi yllätti hänet ja hän siristi silmiään, ikäänkuin tämä ei olisi kuulunut hänen laskelmiinsa. Hän kallisti päätään mittaili minua katseellaan. Henkinen yliote ei enää ollut hänellä ja hän tiesi sen. Hymyilin ja hänkin hymyili. "Ensi viikolla uudestaan?", heitin kysymyksen ilmaan kävellessäni ovelle. Hän ei vastannut, mutta tiesin tulla käymään seuraavalla viikolla, eihän hän voinut jättää toista tanssituntia väliin.

Askeleet kaikuivat käytävässä. Korkokenkien kopinan pystyi selvästi erottamaan muiden askeleiden joukosta. Käytävät olivat valkoisia ja niissä paloivat kelmeät valot. Käytävän päässä seisoi kaksi sotilasta jutellen keskenään, kunnes he kääntyivät katsomaan tulijoita ja ojentautuivat asentoon tehden kunniaa saapujille.

Saapujia oli kolme. Kaksi miestä ja yksi nainen. He kävelivät määrätietoisesti eteenpäin. Naisen pitkä nahkatakki natisi hieman hänen kävellessään eteenpäin. Naisen vaaleat, lyhyet hiukset oli pörrötetty takaa täysin sotkuisiksi ja hänen vihreät silmänsä käväisivät kunniaa tekevissä sotilaissa, mutta siirtyivät taas nopeasti käytävän tarkkailuun. Kolmikon mentyä ohi saivat sotilaat huokaista helpotuksesta.

Kolmikko käveli eteenpäin. "Oletteko varma, komentaja, että tämä tuo meille voiton?", kysyi toinen miehistä. Nainen hymyili. "Koskaan ei voi olla varma, mutta tämä tuo meille lähes varman voiton", sanoi tuo vihreäsilmäinen hitusen sarkasmia äänessään. Ensimmäisen kysymyksen esittänyt mies hymähti myöntävästi.

He tulivat suureen halliin, joka oli pimeyden verhoama. Tähän asti hiljaa ollut mies käveli valokatkaisijan luokse ja painoi siitä. Hitaasti rätisten valot syttyivät hallin jokaiseen nurkkaan. Halli oli tyhjä. Kolmikko jatkoi määrätietoista kävelyään. Mies, joka oli sytyttänyt valot, sanoi: "Se on nähtävästi jo koekäytössä." Nämä sanat jäivät kaikumaan halliin askelten äänien lisäksi. "Ei ole", vastasi nainen, kun he olivat päässeet salin toiseen päähän. Vaaleaverikkö nappasi huoltopöydällä olevan kaukosäätimen ja virnisti kahdelle miehelle. Miehet katsoivat odottavasti naista. "Erästä todella huonoa elokuvaa siteeratakseni", nainen sanoi asettaen sormensa suurelle punaiselle napille. "Bomb voyage." Nainen painoin suurta punaista nappia. Samaan aikaan jossain lähellä avautui maahan luukku, josta singahti taivaalle toinen kahdesta viimeisestä ohjuksesta.

Avaan hitaasti silmät. Tuijotan hetken eteenpäin, kauas tyhjyyteen. Oloni on kevyt ja ympäristöäni peittää vihreä. Kevyt vihreä valo ympäröi minut kokonaan. Katson itseäni. Alaston vartaloni leijuu painottomassa tilassa ja heijastelee vihreää valoa. Minulla on lämmin olo ja uskon vahvasti sen johtuvan tästä valosta.

Vetäydyn sikiöasentoon. Lämpö tuntuu tunkeutuvan syvälle sisinpääni, tein mitä tahansa. Eihän se minua haittaa. Mukavan olon takia suostuisin olemaan millaisessa asennossa tahansa. Millainen asento tahansa? Ojentaudun suoraksi ja taivutan itseäni selästä taaksepäin. Liikeratani on samanlainen, kuin sukeltaisin vedessä. En taivu normaalia enempää, tietenkään. Hölmö ajatus, eihän paikan muutos tee minusta mitenkään erilaista. Kurotan kohti mustaa, joka on vihreän valon takana. Käteni pysähtyy seinämään. Tajuan olevani suuren kuplan sisällä. Suuren, jollakin nesteellä täytetyn, kuplan sisässä. Katson, kuinka muut samanlaiset kuplat leijuvat pimeydessä. Kaikkihan me olemme samanlaisia.

"My dearest friend, if you don't mind
I'd like to join you by your side
Where we can gaze into the stars
And sit together, now and forever
For it is plain as anyone can see
We're simply meant to be"

*sigh* I'm so in love with Nightmare before Christmas. The whole film is so adorable and Skeleton Jack...<3 And in the movie everyone is so...real. Not in the real meaning of real, ofcource. But their reactions are so honest and sincere. I'd like this world to turn a bit like the world in the movie. 

Istun sinisellä ikkunalaudalla katsellen sinistä taivaanrantaa. Se katoaa hiljalleen yön tummaan vaippaan. Tänä iltana ei tullutkaan auringonlaskua. Tuuli tanssittaa mekkoani ja minä olen iloinen, ettei auringonlaskua tullutkaan. Sininen hetkeni on täydellinen, eikä mikään voi sitä enää minulta viedä. Hengitän keuhkoni täyteen yön raikasta ilmaa ja kuin henkäyksenomaisesti se kietoutuu ympärilleni tuudittaen minua uneen. Heiluttelen jalkojani ilmassa ja tunnen kuinka tuuli kutittelee varpaitani. Kikatus kaikuu yön pimeyteen saaden katulamput sammumaan ja vaipumaan unten maille. Hymyilen. Tätäkö se nyt on? Vapaus?

Sinä tulet ja kosketat hellästi olkapäätäni. Jäät katsomaan olkapääni yli yön vielä sinertävään verhoon ja hymyilet. Hymyilet, koska sinäkin pidät sinisestä hetkestäni. Olen aivan varma, että sinäkin tiedät, ettei maailmassa tänään tapahtunut mitään ihmeellistä. Ainut ihme, joka tänään tapahtui, osui vain yhden ihmisen kohdalle. Otan kiinni kädestäsi. Katsot minua syvälle silmiin. Ei, sinä et ole koskaan katsonut liian syvälle. Et ole voinut, koska olet vielä siinä. Mutta minä olen katsonut syvälle silmiesi suklaalähteeseen. Ja en näe mitään muuta, kuin pelkkää onnellisuutta. Ja en ole enää onnellinen vain itseni puolesta. Olen onnellinen myös sinun puolestasi. Siitä, että sinäkin olet onnellinen. Nostat minut siniseltä ikkunalaudalta kevyesti kuin kuivan lehden. Tuulen henkäys kietoo myös sinut lämpöönsä ja pidät siitä. Tiedän, että pidät. Irrotat otteesi minusta ja kävelet ovelle. Käännyt katsomaan minua ja hymyilet rohkaisevasti. Katoat oven toiselle puolelle vailla huolen häivää.

Hymyilen perääsi ja käännyn katsomaan siniselle ikkunalaudalle. Tuuli kieppuu ulkona sanoakseen "Hyvää yötä." "Hyvää yötä", vastaan tuulelle ja astelen sinisen ikkunalaudan luokse. Katulamput nukkuvat edelleen ja taivaan sininen vaippa muuttuu jo mustaksi. Suutelen tuulta otsalle ja astelen ovelle. Se on vähän raollaan ja sen toisella puolella näkyy himmeä valo. Haukottelen.

Aika mennä nukkumaan.

Suklaanappiritarini, olet aivan ihana, mutta joskus huolehdit aivan liikaa.

Sisäistäminen on vaikeaa, kun ei tarkalleen tiedä, mitä pitää sisäistää. Onneksi sisäistäminen on kuitenkin vain joidenkin omien luonteenpiirteiden korostamista. Cassandra, Cassandra... *huokaus* Mihin vielä kanssasi joudunkaan?

- I'm singin in the rain, just singing in the rain, what a glorious feeling, I'm happy again...
- *käännähtää katsomaan nurkkaan* Siinä siis tulit.
- *lopettaa soittorasian soittamisen ja virnistää* Niin tulin.
- Ei sinun vielä pitäisi olla täällä.
- Eikä sinun pitäisi valvoa näin myöhään. *katsoo toista häijysti virnistäen*
- *on hiljaa* Totta. *hymyilee ja nousee ylös* Miksi tulit?
- Koska aikaa on niin vähän jäljellä.
- En edes tiedä sinusta vielä kaikkea, mitä minun pitäisi.
- Tiedät osan. Olet tienny jo tarpeeksi kauan.
- Niin, olemme tunteneet toisemme jo kesästä asti.
- Tai siis minä olen tuntenut sinut läpikotaisin ja sinä minut vain pintapuolisesti. *istahtaa tuolille ja alkaa keikkua sillä*
- Totta tuokin. *hiljaisuus laskeutuu* Onko aikaa muka tosiaan niin vähän?
- Alle kaksi viikkoa.
- Hmmm... Siitä tulee mielenkiintoista.
- Osaatko edes pelata? *katsoo toista ilman virnistystä*
- En tiedä, osaanko tarpeeksi...*on hiljaa* Mutta sinä osaat ja sehän riittää.
- Periaatteessa. *hiljaisuus, jonka aikana nousee ylös ja astelee toisen luokse* No, jännittääkö?
- Kyllä.
- Hinguttaako?
- Totta helvetissä.
- Oletko valmis?
- *virnistää* En harjoitellut tätä näin pitkään turhan takia...
- *virnistää takaisin*

*huone peittyy mielipuoliseen kikatukseen*

"Viimeinen taivas, täältä tullaan!"
                           - Cassandra

Nimien keksiminen on turhauttavaa puuhaa.

Sokerihattarapilveni, koristeltu marengein ja nonparellein. Aamiaiseksi pelkkää toffeeta.

Makoilen sokeripilveni päällä silmät kiinni ja lasken kuinka vaaleanpunaiset lampaat hyppivät piparminttuaidan yli. Avaan silmäni taas uuteen päivään ja katson, kun noitapillipuut kaartuvat ylleni kuin tehden suojan ympärilleni. Venyttelen ja tanssahtelen ympäriinsä kevyessä valkoisessa keijumekossani. Herätän kaikki sokeriruusut kastelemalla ne vadelma limonadilla ja tervehdin isoa appelsiiniaurinkoa vilkuttamalla ja se vilkuttaa minulle takaisin. Kävelen pitkin vaaleanpunaista polkua lähteelle, joka pulppuaa iloa. Onnellisuus hiipii sieluni pimeimpiinkin sopukoihin ja laulan kilpaa suklaalintusten kanssa. Juoksen kilpaa tuulen kanssa ja tavoitan pilveni reunan, joka hohtaa vaaleanpunaista valoa vaaleansinistä taustaa vasten. Kurkistan pilveni reunalta alas. Näen kuinka pienen pienet ihmiset tekevät pienen pieniä askareitaan. Lapset juoksevat iloisina pihalla, naapurin setä leikkaa samaan vanhaan kärttyisään tapaansa nurmikkoa ja hätistää lapset leikkimään jonnekin muualle. Hihitän itsekseni tietäen, ettei kukaan muu tiedä salaisesta pienen pienestä sokerihattarapilvestäni. Miten kaunis onkaan unohdus...

Lumihiutaleet leijuivat hiljaa peittäen maan valkeaan vaippaan. Harmaa kaupunki peittyi kauniiseen valkeaan huntuun ja näytti kaiken kauneutensa himmeiden kynttilöiden loistaessa harmaiden kerrostalojen ikkunoista. Kynttilät näyttivät  kutsuvan luokseen, kuin tanssivat tulikeijut, jotka viekoittelevasti pyörähdellen tulisivat saattamaan vielä monta ihmistä turmioon. Lumihiutaleiden leijailessa hiljaa maahan, näkyi keskellä harmaan kaupungin nyt jo valkoista aukiota hahmo. Kiviset silmät tuijottivat eteensä huokuen maailman julmuuden synnyttämää tuskaa. Pieni harmaa poika katsoi taivaalle. Hänen graniitinharmaat kätensä olivat pojan rinnalla, kuin tämä olisi suojautunut kylmältä. Jos tämä pieni poika olisi koskaan osannut itkeä, hän olisi varmasti itkenyt ihmisiä. Ihmiset eivät koskaan huomanneet pientä harmaata poikaa, joka katsoi taivaalle hyvin surullisen näköisenä. Kukaan ei ollut oikeastaan koskaan välittänyt pienestä pojasta, joka vain katsoi taivaalle. Vain linnut olivat joskus pysähtyneet katsomaan pientä harmaata poikaa. Nyt nekin olivat poissa. Vain hiljaa leijuva valkoinen lumi laskeutui pehmeästi maahan. Osa lumihiutaleista jäi tanssimaan kilpaa tulikeijujen kanssa, kunnes niiden oli pakko jatkaa matkaansa. Hiljalleen lumihiutaleet peittivät pienen harmaan pojankin alleen jättäen pojan seisomaan lohduttomana yksin pimeyteen.